Kesäkuu 1995. Olin päässyt edellisenä kesänä seuraamaan Vääpeli Körmy -elokuvan kuvauksia Vierumäelle, mikä oli jättänyt minuun lähtemättömän muiston. En tiennyt mitään niin mielenkiintoista kuin elokuvan filmaaminen.
Keväällä 1995 soitin Ere Kokkoselle ja kysyin, voisinko päästä kesätöihin hänen seuraavan elokuvansa kuvauksiin – vaikka kantamaan kameran jalustaa ilmaiseksi.
– Kyllä sä pääsisit ja kyllä mä siitä maksaisinkin, mutta kun en mä tee tänä kesänä elokuvaa, Ere pahoitteli ja pani vahingon kiertämään. – Mutta soitapa Timo Koivusalolle ja kysy häneltä!
Ere antoi Koivusalon numeron ja tartuin heti uudelleen luuriin. Koivusalo ei ollut innostunut palkkaamaan minua edes ilmaiseksi, mutta toivotti minut tervetulleeksi seuraamaan Pekko ja massahurmaaja -elokuvan kuvauksia. Sekin kelpasi – solmisinhan taas uuden suhteen yhteen elokuvantekijään. Olin suunnitellut jo pitkään Koivusalon sekä hänen Tuttu Juttu -juontajaparin Joel Hallikaisen haastattelemista, mutta suosionsa huipulla he olivat niin kiireisiä, etten uskonut homman vielä vähään aikaan onnistuvan.
Juhannuksen alla 20. kesäkuuta 1995 äitini ajoi minut Kangasalta 60 kilometrin päähän Kuhmoisten Pihlajakoskelle, jossa Pekon valtakunta sijaitsi. Vasta tätä kirjoittaessani minulle selviää paikan taustatkin: Mikko Niskanen oli aikoinaan ostanut paikallisen kansakoulun ja alkanut pyörittää siellä elokuvatoimintaa. Hyvin säilynyt vanha kylänraitti näkyi muun muassa Kalle Päätalon kirjoihin perustuneissa Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat -elokuvissa. Paikkaa isännöi Niskasen kuoltua hänen kollegansa Jorma K. Lehtonen, joka minutkin otti vastaan.
Kamera kävi jo. Timo Koivusalo oli pukeutunut Pekko Aikamiespojan vaaleanruskeaan asuun, jonka saumat näyttivät ratkeilevan. Hän kurvaili Pihlajakosken raitilla turkoosilla pappamopolla ja kävi näyttelijöiden kanssa läpi seuraavaa kohtausta. Paikalla olivat ainakin Tapio Liinoja, Esko Nikkari, Leo Lastumäki, Tuija Piepponen, Satu Silvo, Esko Hukkanen ja imitaattorinakin tunnettu Juha Laitila.
Kävin esittäytymässä Koivusalolle, joka lupasi antaa myöhemmin lyhyen haastattelunkin. Sitä ennen saisin seurata heidän touhujaan sivusta – ja myös kuvata elokuvan tekoa mukana raahaamallani 8-millisellä videokameralla.
Pekko Aikamiespojan hahmo ei ollut kolahtanut minuun samalla lailla kuin Uuno Turhapuro, Vääpeli Körmy tai edes Pekka Puupää, mutta päätin suhtautua Tyräahon tyhjätaskuun ammattimaisesti ja antaa hänellekin mahdollisuuden. Pekko oli syntynyt TV2:n Kansan huvit -ohjelmassa, jossa Koivusalo kertoili vitsejä kehittämänään sketsihahmona. Pian Pekko sai oman tv-sarjansa (jonka muuten ohjasi porilainen kulttiohjaaja Visa Mäkinen) sekä ensimmäiset elokuvansa Pekko Aikamiespojan poikamiesaika (1993) ja Pekko ja poika (1994). Nyt olin todistamassa kolmannen Pekko-leffan syntyä.
Pekko ja massahurmaaja kertoi kesäisen tarinan kylälle saapuvasta kavalasta Markusta (Tapio Liinoja), joka alkaa vokotella Pekon sydänkäpystä Pipsaa (Satu Silvo). Samaan aikaan pitäjän poliisi (Esko Nikkari) on avioitumassa kauneussalonkia pitävän Kaisan (Tuija Piepponen) kanssa.
Spede Pasanen oli ollut rahoittamassa Pekko ja poika -elokuvaa, Massahurmaajaa Koivusalo teki enimmäkseen omalla riskillä ja isolla pankkilainalla. Hän jatkoi monessa mielessä hiljalleen pillit pussiin laittavan Speden perintöä: teki kansaan uppoavia komedioita välittämättä kriitikoiden mielipiteestä.
– Toivottavasti kolmas kerta sanoo totisimmankin toden, että saatais pankkilainat pois ja ensi kesänäkin pelailtais tuon kameran kanssa, Koivusalo kertoi kuvaustauolla lyhyessä haastattelussani.
Hän muistutti, että Suomessa menestyselokuva ei tarkoittanut miljoonatuloja, vaan lupaa tehdä jatkoa. Massahurmaajasta tulikin katsojaluvuissa menestynein Pekko-leffa, joita lopulta tehtiin viisi. Myöhemmin Timo Koivusalo on tehnyt elämäkertaelokuvat Repe Helismaasta & Tapio Rautavaarasta, Irwin Goodmanista, Jean Sibeliuksesta ja Olavi Virrasta. Suurin menestys on kuitenkin tainnut tulla Risto Räppääjä -lastenelokuvista.
Itseoppinut ohjaaja haaveili tulevasta ammatistaan jo lapsena ja kertoi katselleensa elokuvia aina ”sillä silmällä”.
– Piti ensin kokeilla kaikenlaista, hakata päätään seinään. Tähän täytyy kasvaa ihmisenä. Elokuvan tekeminen vaatii ahdistuksensietokykyä. Mulla on ympärilläni 70 ihmistä, jotka kyselevät, mitä pitää tehdä. En aina itsekään tiedä.
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen)
TOISEKSI VIIMEINEN kuvauspäivä päättyi iloiseen illanviettoon Pihlajakosken kaupalla. Pekko-elokuvien perinteisiin lukeutui avustajille ja yhteistyökumppaneille järjestetty ilta musiikin, syöminkien ja juominkien kera.
Yllätysvieras saapui illansuussa paikalle farmarimersullaan ja kitara kainalossa. Timo Koivusalon silloin vielä erottamaton työpari Joel Hallikainen laulatti yleisöä kaupan pihalla – ohjelmistossa ei ollut tällä kerralla Kuurankukkaa tai Halipulaa, vaan perinteisiä suomalaisia kansanlauluja.
Hallikainen ja Koivusalo olivat tuolloin suosionsa huipulla ja kohdatessaan ihmiset suurin piirtein repivät heidän vaatteistaan palasia. Kerrottakoon, että Hallikaisen kaksi ensimmäistä levyä myivät 180000 ja 110000 kappaletta. Tuttu Juttu -ohjelman sanotaan ratkaisseen Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin välisen kamppailun presidentinvaaleissa 1994 – kyseistä jaksoa katsoi 1,8 miljoonaa suomalaista.
– Hallikaisen kanssa pysytään leivissä niin kauan kuin suomalaisilla on näin huono maku viihteen suhteen. Nyt kansaa kiinnostaa tää meidän tyyli. Onhan ruoankin suhteen välillä kausia, kun syödään hampurilaisia, joskus tekee mieli pizzaa ja joskus kebabia, Koivusalo analysoi.
Jälkikäteen on helppoa sanoa, että tuohon aikaan meno saattoi olla liiankin kovaa – molemmat miehet olivat perheellisiä ja kotona pienet lapset. He tekivät yhdessä elokuvia, televisiota, musiikkia ja keikkoja ympäri Suomen.
Todistin koskettavaa hetkeä, kun Hallikaisen poika muistutti isäänsä siitä, että heidän olisi tänään pitänyt mennä ongelle.
– Isillä on nyt töitä. Huomenna sitten, laulaja huokaisi.
Jokainen ruuhkavuosiaan elävä vanhempi tunnistaa kyseisen tunteen.
Syyskuun alussa järjestetyssä ensi-illassa Joel Hallikainen vaikutti poissaolevalta ja myöhemmin hän kertoi sairastuneensa burn outiin. Tuttu Juttua hän juonsi vielä viitisen vuotta, kunnes aloitti elämässään uuden vaiheen puhtaalta pöydältä.
JO PEKKO-SARJAN edellisessä elokuvassa Pekko ja poika oli mukana lapsitähti Kalle Wallinin esittämä poika. Massahurmaajassa hän sai rinnalleen tytön eli Tiina Myllärin.
Kun Pekko ja massahurmaaja tuli syyskuussa ensi-iltaan, minä kokeilin ensimmäistä ja suunnilleen viimeistä kertaa kykyjäni promoottorina. Kutsuin Kallen ja Tiinan Kangasalle kiertävän elokuvateatteri Filmipyörän järjestämään Massahurmaajan elokuvanäytökseen, jossa haastattelin heitä parikymmenpäisen yleisön edessä. Katsojat eivät muistaakseni oikein ymmärtänyt vaivalla junailemieni elokuvatähtien media-arvoa ja lisäjännitystä tuli, kun noin kymmenvuotiaat korkea-arvoiset vieraat meinasivat riehaantua 17-vuotiaan isäntänsä ohjauksessa. Vierailu päättyi kuitenkin onnistuneeseen spagettiateriaan.
Lyhtypirtin Viestin 98. numero ilmestyi syksyn 1995 aluksi. Siitä tuli elokuvan teemanumero, johon tein itse arviot Forrest Gumpista (*****), Kivenpyörittäjän kylästä (****), Nuijasta ja tosinuijasta (**) sekä neljännestä Vääpeli Körmystä Taisteluni (****+).
Tämänkin jutun pääkuvituksena olevaa Koivusalon/Pekon kuvaa pidin hyvänä valintana lehden kanteen, mutta taustalla haukotteleva mies häiritsi silmääni. Onneksi rasteroidun kuvan sai helposti syvättyä eli leikattua Pekon irti ääriviivoja pitkin. Erikoistehosteena kannessa käytin ylivalottunutta negatiivia.
Lyhtypirtin Viesti 98, 5/1995
