Syksy 1989. Halusin Suomen presidentiksi ja sitä varten minulla oli suunnitelma.
Aivan aluksi minusta tulisi toimittaja. Seuraavaksi pyrkisin kunnanvaltuustoon, asettuisin ehdolle eduskuntavaaleihin, minut valittaisiin kansanedustajaksi, pääsisin ministeriksi, pääministeriksi ja lopulta tasavallan presidentiksi – kaikkien aikojen nuorimpana, viimeistään nelikymppisenä.
Niistä toimittajan hommista piti siis aloitella, enkä kovin paljon pidemmälle ole vielä ehtinytkään. Nyt nelikymppisenä.
Kerron silti tarinan, joka alkoi Kangasalan Päkinmäestä syksyllä 1989. Tarinan Lyhtypirtistä.
11-vuotissyntymäpäiväni tienoilla aloimme naapurinpoikien ja veljeni kanssa rakentaa metsään majaa. Käytössämme oli runsaasti roskalautoja, joita oli käytetty juuri valmistuneen kotitalomme perustusten valamisessa. Välillä pöllimme myös tuoretta lautaa, jonka rahallisen arvon olen oppinut ymmärtämään vasta myöhemmin.
Metsään nousi noin kolmimetrinen, kolmekerroksinen maja. Alimmassa kerroksessa oli kaikki pohjoiskorealaiset normit täyttävä vankila, jonne mahtui makuuasennossa pari kolme alaikäistä vankia kerrallaan. Keskimmäisessä saattoi istua pöydän ääressä ja pelata pelejä kaivurikorteilla. Vuorasimme seinät sanomalehdillä ja laitoimme kattoon lyhdyn roikkumaan vääntyneestä naulasta. Paloturvallisuuteen liittyvät kysymykset eivät liiemmin vaivanneet mieliämme.
Kattotasanteelle nikkaroimme kopin, jonka sisään pystyi piiloutumaan sotatilanteessa. Näitä sotia sitten syttyikin.
Erilaiset poikajengit tekivät hyökkäyksiä majallemme, mutta emme jääneet ihmettelemään tumput suorina. Täytimme vankilan ja kattokopin kävyillä, joita viskoimme tunkeilijoiden niskaan. Kun aselepo lopulta solmittiin, Päkinmäen oravilla alkoi bileet.
Kun linnoituksemme osoittautui voittamattomaksi, vihollinen turvautui halpamaiseen propagandaan taistelutahtomme ja itsetuntomme murtamiseksi. Pojat olivat äänittäneet tupladekkinauhurilla Juice Leskisen Paskaa-nimisestä laulusta version, jonka kertosäkeeseen oli dubattu kekseliäästi minun ja liittoumani jäsenten nimet.
Majallemme kehittyi oma yhteiskunnallinen rakenteensa. Presidentinvaalit järjestettiin kerran kuussa, samalla valittiin myös oikeuskansleri ja pari ministeriä. Laadimme oman lakikirjan sekä organisoimme makkaranpaistoiltoja ja myyjäisiä, joissa myyjinä toimivat ”lotat” eli pikkusisko ja naapurintytöt.
Maja sai nimekseen Lyhtypirtti.
