LPV: Gorbatshovin vilkutus

8.-9.9.1990. Kummitätini tiesi kiinnostukseni presidentteihin ja keksi samalla parhaan mahdollisen syntymäpäivälahjan 12-vuotiaalle pojalle.

Elimme historiallisia aikoja. Entinen pääministeri Ahti Karjalainen oli kuollut eilen, varsinaisena synttäripäivänäni. Seuraavana päivänä kahden suurvallan johtajat, Neuvostoliiton Mihail Gorbatshov ja Yhdysvaltojen George H. W. Bush (joka silloin tunnettiin ihan vain George Bushina) saapuivat rouvineen Helsinkiin Mauno ja Tellervo Koiviston vieraiksi. Tapaamiselle oli syynsäkin: Irak oli elokuun alussa miehittänyt Kuwaitin, ja suurvallat pohtivat suunnitelmia Saddam Husseinin ojentamiseksi. Helsinki oli sopiva paikka vain viikon varoitusajalla järjestetylle Summit ’90 -kokoukselle.

Olin kyllä tietoinen maailman tapahtumista ja molempien herrojen saapumisesta, mutta en ajatellut sen koskettavan itseäni millään tavoin. Vedin juuri pillillä Pepsiä juhlapöydässäni, kun äiti pyysi minua juttelemaan puhelimessa kummitätini Helenan kanssa. Ajattelin hänen vain onnittelevan, mutta toisaalta hän ei ollut vielä tänä syksynä kutsunut minua luokseen. Olin sitä vähän jo odotellutkin.

Seitsemänvuotiaana matkustin ensi kertaa yksin junalla Helsinkiin, jossa Helena ja hänen miehensä Sven olivat vastassa. Suomenlinnan, Linnanmäen, Korkeasaaren ja muiden vakiokohteiden lisäksi Helena ja Sven kierrättivät minua paikoissa, jonne lapsia harvemmin viedään: museoissa, taidenäyttelyissä ja esimerkiksi Hietaniemen hautausmaalla.

Minuun tällaiset tietysti kolahtivat. Sain järkyttävät kiksit nähdessäni Kekkosen, Rytin, Paasikiven ja Mannerheimin haudat sekä Eduskuntatalon edessä Ståhlbergin, Svinhufvudin ja Kyösti Kallion patsaat!

Mutta nyt oli tarjolla kaikkien aikojen jättipotti. Helena kysyi, lähtisinkö jo tänä iltana Helsinkiin katsomaan huippukokouksen hulinoita. Saattaisin nähdä jopa vilauksen jonkun presidentin autosaattueesta.

Sen jälkeen Pepsi ei enää maistunut entiseltä. Synttärivierailleni olin poissaoleva. Halusin vain päästä jo matkaan.

Topi-vaari ajoi minut rautatieasemalle. Mukaani otin syntymäpäivälahjaksi saamani Minolta-pokkarikameran. Ensimmäisen, joka kelasi automaattisesti filmin eteenpäin ja johon ei enää tarvinnut kiinnittää irrallisia salamavalokuutioita.

Ensimmäinen yritys: Bushit parvekkeella

Perillä Helsingissä meillä oli kova kiire. Presidentti George Bush oli juuri saapunut Presidentinlinnaan ja vilkuttaisi pian parvekkeelta Koivistojen kanssa. Säntäsimme Kauppatorille, jossa väkeä oli kuin pipoa. Saimme paikan suoraan linnan edessä olevan altaan takaa. Ilta oli jo pimeä ja sateinen. Jotkut osoittivat mieltään. Presidentinlinnan parvekkeelle oli pystytetty luodinkestävä lasiseinä. Kaikki oli erittäin jännittävää.

Odottelimme melko pitkään, kunnes parvekkeella näkyi liikettä. Turvamiehet varmistivat turvallisuuden ja lopulta ovet avautuivat. Presidentit saapuivat parvekkeelle ja vilkuttivat. Näin kaukaa Manun ja Tellervon sekä Georgen ja hänen valkotukkaisen vaimonsa Barbaran.

Hetki oli hieno, mutta en saanut sitä ikuistettua. Kamerassani ei ollut zoomia ja tiesin jo kuvien ottohetkellä, ettei niissä näkyisi mitään. Toiveet olivat kuitenkin korkealla seuraavan päivän suhteen.

Toinen yritys: Gorban autosaattue

Heti sunnuntaiaamuna menimmekin samaan paikkaan hyvissä ajoin. Suomen, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen liput liehuivat tangossa. Joka puolella kuhisi poliiseja eikä Presidentinlinnan edustalle päässyt kuin korokkeella odottavat lehdistön edustajat, joille olin vilpittömästi kateellinen. Kenenköhän selkää olisi pitänyt rapsuttaa, että Lyhtypirtin Viestikin olisi saanut asianmukaisen paikan tuosta katsomosta?

Sitten liikenne pysäytettiin kokonaan ja autosaattue huristi Pohjoisesplanadia pitkin linnaan. Erotin pitkän mustan auton nokassa punaisen lipun ja tiesin, että siinä matkusti Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov.

Kolmas yritys: Rouvat kirjastossa

Olimme lukeneet aamun Hesarista, että presidenttien rouvat vierailisivat aamupäivän kokouksen aikana Yliopiston kirjastossa (nykyinen Kansalliskirjasto), joten kiiruhdimme tuomiokirkon portaille päivystämään. Minäkin otin taas esiin kamerani ja yritin tunkeutua parhaalle kuvauspaikalle. Se ei miellyttänyt ammattikuvaajia, jotka tuuppivat minua töykeästi syrjemmälle.

Rouvat saapuivat! He livahtivat kirjastoon nopeasti, mutta kun jäimme ulos odottamaan, saimme nähdä vielä heidän poistumisensakin. Barbara Bush ja Tellervo Koivisto olivat molemmat pukeutuneet sähkönsinisiin jakkuihin ja heidät oli helppo erottaa muusta saattueesta. Raisa Gorbatshovalla oli yllään harmaata, mutta hänenkin hymynsä näkyi kirkon portaille asti. Annoin kamerani laulaa ja sain ihan ookoita kuvia huomioon ottaen laitteistoni ja kuvaajakokemukseni.

Presidentinlinnassa tärkeä kokous jatkui eikä muutamaan tuntiin olisi juurikaan nähtävää. Suunnittelimme itsellemme jotain muuta ohjelmaa, mieluiten kuitenkin teemaan sopivaa.

Päätimme mennä tutustumaan Mannerheimin Kaivopuiston-kotiin.

Neljäs yritys: Gorbatshovin vilkutus

Mannerheim-museosta palasimme autolle, jonka olimme jättäneet jonnekin Ullanlinnaan. Matkan varrella ihmettelimme hiljaista Tehtaankatua. Poliiseja oli paljon, ja näytti siltä, kuin jotain olisi tapahtumassa. Neuvostoliiton suurlähetystön portit olivat auki.

Kenenkään ei pitänyt olla tulossa tai menossa, sillä kokouksen oli tarkoitus kestää vielä pitkään. Jäimme kuitenkin seuraamaan tilannetta suoraan porttien eteen kadun toiselle puolelle. Yhtäkkiä poliisit hätistivät yleisön kauemmas, ja sitten näkyikin jo vilkkuvaloja. Autoletka kaarsi Tehtaankadulle ja mukana oli taas punalippuinen presidentin auto. Jestas, sehän oli siis Gorbatshov!

En ehtinyt tehdä mitään, kun auto oli jo lähetystön porttien toisella puolen. Gorbasta näin korkeintaan takaraivon hänen kiirehtiessään sisään.

Odotimme ja odotimme. Ehkä Gorbatshov vielä palaisi Presidentinlinnaan.

Nykypäivänä olisin voinut älypuhelimellani nopeasti selvittää mitä oli tapahtunut. Twitter olisi visertänyt sen minuuteissa. Mutta kuulkaas, nuoret: ei ollut sellaisia 9. syyskuuta 1990. Tietoa sai tietysti kysellä vaikkapa Tehtaankadulla partioivalta poliisilta, mutta ei hänkään mitään saanut kertoa. Myöhemmin selvisi, että Gorbatshov oli tullut kesken kokouksen lähetystöön soittamaan suojattua puhelua Kremliin.

Sitten Gorba palasi! Näin kaukaa, kuinka hän asteli autoonsa, mutta maltoin olla tuhlaamatta filmiä. Minulla ei ollut uutta rullaa mukanani ja olin ottanut jo 20 kuvaa 24:stä. En voinut laukoa turhia ruutuja. Mitään ei olisi tarttunut tältä etäisyydeltä.

Ilmeisesti Tehtaankadun lähetystössä luettiin tarkasti ajatuksiani. Gorbatshovin auto liukui ulos lähetystön pihalta hitaasti – ja takaikkuna täysin avoimena. Koska olin suoraan portin edessä, auto kääntyi juuri meidän kohdallamme.

Aloin räpsiä kuvia. Ensimmäinen kuva kääntyvän auton nokkapellistä, toinen ulos työntyvästä kädestä ikkunassa, kolmas presidentin hymyilevistä kasvoista ja neljäs ohi ajaneen auton perästä. Kamerani alkoi surista, kun se kelasi täyden filmin rullan sisään.

20 vuotta myöhemmin. Helsinki, kevät 2010.

Olen perheellinen, asuntovelallinen ja takanani on jo pitkä ura journalistina – toivottavasti jotain vielä edessäkin. Haaveeni presidenttiydestä olen heittänyt aikapäiviä sitten, niin myös Mihail Gorbatshov, jolta romahti kokonainen valtio alta.

Siivoan työhuonettani ja katseeni osuu kehystettyyn suurennokseen vilkuttavasta Gorbatshovista. Joskus se oli työpöydälläni, nyt se on siirtynyt vaatehuoneen seinälle.

Yhtäkkiä mieleeni tulee ajatus: voisin lähettää kuvan yhä elossa olevalle Gorballe itselleen. Ties vaikka hän ilahtuisi moisesta muistosta ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Googlaan osoitteen netistä muutamassa sekunnissa. Kappas! Mihail Gorbatshovilla on Moskovassa oma toimistonsa.

Päätän jättää alkuperäisen kuvan itselleni, skannaan sen ja teetän Gorballe huonomman kopion. Jälkikäteen ajatellen se osoittautuu virheeksi. Kuva on rahtusen kehnompi laadultaan kuin alkuperäinen negatiivista kehitetty.

Saatteeksi kirjoitan kirjeen rallienglanniksi ja kerron lyhyemmässä muodossa samat asiat kuin tässä kirjoituksessanikin. Kerron olevani nyt 31-vuotias ja työskenteleväni journalistina, kuten silloin 12-vuotiaana toivoinkin.

Sujautan kirjeen postiin. Sinne meni.

Eräänä päivänä palaan töistä kotiin ja löydän kynnykseltä suuren kirjekuoren, johon on liimattu kuusi venäläistä postimerkkiä. Yläkulmaan on liimattu printterillä tulostettu lähettäjän osoite The Gorbachev Foundation.

Sisältä löytyy Gorbatshovin viestintäpäällikön Irina Shuryginan kirjoittama englanninkielinen kirje, jossa hän kiittää presidentti Gorbatshovin puolesta tämän saamasta tervehdyksestä ja erityisesti hienosta valokuvasta, jonka toimisto on skannannut ja laittanut nettisivuilleen.

Mukana on myös varsin tutunnäköinen valokuvasuurennos. Saan siis omani takaisin, korkojen kanssa. Kuvan alareunaan on tuherrettu kultatussilla tekstiä, jota en ymmärrä. Onneksi Irina Shurygina kääntää sen kirjeessään englanniksi (ja minä nyt suomeksi).

M. S. Gorbatshovilta Tuomakselle – toivotan kaikkea mahdollista menestystä puuhiisi. Nyt sinä olet 31. Se on mahtavaa.
Mihail Gorbatshov

Kuva palasi sittemmin takaisin työhuoneeni seinälle.