Syksy 1989 – kevät 1990. Lauantai 28. lokakuuta 1989 oli sateinen. Olimme kaverini Antsun kanssa ajatelleet jatkaa majamme Lyhtypirtin rakentamista, mutta vesisateessa se ei onnistunut.
Menimme Antsulle katsomaan Veljeni Leijonamieli -elokuvan ja sen jälkeen mietimme, miten saisimme ajan kulumaan.
Antsulla oli pieni sininen mekaaninen kirjoituskone, joka sai uteliaisuuteni heräämään.
Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että majalle pitäisi saada oma lehti. Ensimmäisiä omia aviisejani olin tehnyt jo kahdeksanvuotiaana, mutta toimitustyö oli pirun hidasta. Otin kaksi A4-arkkia, taitoin ne kahtia, rei’itin ja sidoin yhteen villalangalla. Näin syntyi kahdeksansivuinen lehti, jonka sivut täytin lyijykynällä kirjoitetuilla uutisilla, piirroksilla ja ristisanatehtävillä. Jos lehdestä halusi toisenkin kappaleen, kaikki tämä piti toistaa.
Nyt tilanne oli toinen, kun käytössä olisi kirjoituskone.
Ehdotin lehden tekemistä Antsulle ja paremman tekemisen puutteessa hän suhtautui myötämielisesti. Hän kuitenkin ilmoitti toimivansa itse kirjurina – olihan kone hänen. Minun tehtäväni oli sanella sisältö.
Taitoimme A4-arkin kahtia ja päätimme, että neljän A5-sivun kokoinen lehti riittäisi. Kannen teon jätimme myöhemmäksi – siihen sutaisin lopulta pelkistetyn kuvan Lyhtypirtistä sekä jäsenten henkilökohtaiset symbolit. Antsu keksi majamme lehdelle osuvan nimen: Majan lehti.
Aloimme kirjoittaa. Meillä oli paljon tärkeitä uutisia kerrottavana majan jäsenille. Niitä mahtui ensimmäiseen numeroon kuusi kappaletta: Tuomas Marjamäki Lyhtypirtin presidentiksi, Hyökkäys majalle, Hyökkäys numero kaksi, Erittäin huonosti onnistunut hyökkäys, Majan remontti ja Nyyttikestit.
Sotauutiset olivat melko puhdasta propagandaa ja varsin yksipuolisesti väritettyjä, mutta omapahan oli lehtemme.
Rami, Janne ja Mika hyökkäsivät majalle. Seurauksena oli vihollisen täysi epäonnistuminen. Ensin majan väki oli poissa ja kun tämä vihollis kolmikko hyökkäsi majan takaa aseinaan keppejä ja laudan kappaleita. Kun Tuomas yritti kiivetä katolle, jossa sijaitsee majan aseet, Rami otti jalasta kiinni ja yritti estää Tuomaksen katolle pääsyn jolloin Tuomas meinasi pudota kuran peittämälle kalliolle. Onneksi hän sai vedetyksi itsensä katolle, jolloin kenkä irtosi. Antti-Jussi pääsi katolle seinää pitkin heittämään Tuomaksen kanssa käpyjä vihollisen niskaan jolloin vihollinen perääntyi.
Janne unohti hanskansa majan katolle. Ne piilotettiin ensin lukkojen taakse ja sitten halkopinon alle. Ja kun Janne ja Rami tulivat hakemaan hanskoja niin ensin he siivosivat majan ympäristön ja sen jälkeen Ramin mamo lähti kotiin. Ja Janne kirjoitti kymmenen kertaa ”Minä en tule koskaan majalle”.
Tällainen oli maailma silloin käpysotien aikaan.
MAJAN LEHTI ILMESTYI kerran viikossa ja sen tekeminen vei tietysti aina muutaman tunnin viikonlopusta. Levikki oli neljä kappaletta, joista kaksi lehteä meni meidän perheeseemme, yksi Antsulle ja yksi naapurin Artolle. Lehden tilaus oli ilmainen ja pakollinen majan jäsenille.
Painotyö kävi kätevästi kotona. Isäni oli juuri perustanut toiminimen ja hommannut kotitoimistoon tärkeimmät konttorilaitteet. Monistuskoneeseen sai jopa vaihdettua useamman värisiä mustepatruunoita.
Vaikka varsinaisia tuloja ei lehdestä saanutkaan, olimme keksineet sentään jonkinlaisen ansaintalogiikan. Lehteen kirjoitettavan makutestin verukkeella saimme keploteltua Arton äidiltä Raider-patukat.
RAIDER+RAIDER
Teimme makutestin Raider suklaapatukalla. Se on hyvin maukas patukka. Maista sinäkin.
Tuomas, Antti-Jussi, Lauri ja Arto
TESTAAJAT
Pyysimme sekä isältäni että Arton isältä heidän firmojensa käyntikortit, jotka julkaisimme mainoksina. Emme tosin älynneet pyytää niistä hintaa.
Rahaa kuitenkin saimme myyjäisillä, joita pidimme tiuhaan. Ne oli tarkoitus käyttää kevätjuhliin ostettavaan limsakoriin. Tietenkin heräsi kysymys, minne tämä kymmenien markkojen summa saataisiin turvallisesti säilöön.
Lehden aihepiiri laajentui hiljalleen. Emme enää tehneet juurikaan sotauutisia, vaan etsimme aiheita naapurustosta. Marraskuussa 1989 tein jutun pikkusiskostani.
Elisa Marjamäki, Päkinmäen ensimmäinen silmälasipäinen lapsi
Elisa Marjamäki sai ensimmäisenä lapsena Päkinmäkeen silmälasit. Niissä on punaiset sangat ja punainen naru jotta niitä voi pitää kaulassa. Elisa on oikein ylpeä ja ensi viikolla saamme toivon mukaan haastattelun. Elisaa ei saa haukkua, sillä näkö on ollut heikkona jo pitkään. Kehuja sen sijaan saa tulla.
Aitoa jännitystä saimme kokea, kun lähistöllä sijaitsevassa autiotalossa majaileva miesporukka alkoi varastaa vettä erään mummelin kaivosta. Yllätimme heidät muutaman kerran itse teosta ja yritin ottaa heistä jopa valokuvan, mutta muistin kehittää kyseisen filmirullan vasta 17 vuotta myöhemmin. Kuvia lehdessä ei vielä ollut julkaistukaan, sillä ne olisivat kopioidessa menneet mustiksi.
Kansikuvia ei vaihdettu joka lehteen, siihen olisi mennyt liikaa aikaa. Pian aloin kuitenkin saada runsaasti piirrosavustuksia etenkin tytöiltä, ja lehdet alkoivat muuttua yksilöllisemmän näköisiksi.
Lehteni jatkoi viikoittaista ilmestymistään. Tekemiseen tuli rutiini, mutta toisaalta aihevarasto pelkästään Päkinmäen asioissa alkoi huveta. Aloin etsiä aiheita ympäri Kangasalaa ja vähän kauempaakin.
Olin Majan lehden ainoa tekijä, joka jaksoi uudelle vuosikymmenelle. Kirjurin hommat riittivät Antsulle, joka oli muutenkin menettänyt mielenkiintonsa lehdentekoon. Sain isältä luvan käyttää hänen sähkökirjoituskonettaan, joten pystyin jatkamaan valitsemallani tiellä yksinkin.
Samalla vaihdoin lehden nimen Lyhtypirtin Viestiksi.