Kesäkuu 1993. 1980-luvun puolessavälissä meidän perheessämme kuunneltiin Mikko Alataloa. Mikon parhaat pyörivät autostereoiden kasettipesässä kulumiseen saakka. Känkkäränkkä ja Poppaloora kolahtivat ja kovaa paitsi minuun, myös kavereihini. Syksyn Säveltä oli melkeinpä tylsä katsella, kun tiesi Mikon aina voittavan.
Sattumalta tutustuin Mikkoon ja hänen perheeseensä useilla eri tavoin. Kuuluin hetken aikaa Maija Salon musiikkileikkikoulun kuoroon, joka lauloi Mikon konsertin taustakuorossa – Mikolta pyysin elämäni ensimmäisen julkkisnimmarin. Äitini antoi Mikon pojille Jaskalle ja Kallelle pianotunteja, ja myöhemmin setäni Esko toimi vuosikausia Mikon oikeana kätenä; keikkakuskina, saliäänen hoitajana ja roudarina. Suurimman osan silloisista keikoistaan Mikko teki Eskon kanssa kaksin, Suomea ristiin rastiin ja ympäri Eurooppaa.
Kevään 1990 huippuhetkiin lukeutui Mikko Alatalon lastenkonsertti Kangasalan Pikkolan yläasteella. Pääsimme veljeni ja serkusteni kanssa esiintymään Mikon lämmittelybändinä. Keikkapalkkioksi saimme vartin setistä 50 markkaa kullekin.
Siksi pidin luonnollisena, että myös Lyhtypirtin Viesti jossain vaiheessa haastattelisi Mikkoa. Tämä toteutuikin, kun Esko rippijuhlissani kertoi, että noutaisi minut seuraavana keskiviikkona, 30. kesäkuuta 1993.
Vaikka Mikko oli tuttu mies, jännitin tällä kertaa hänen tapaamistaan. Edellisenä syksynä Alataloilla oli tapahtunut suuri tragedia Mikon vaimon, poikien äidin kuoltua. Heidän surunsa oli koskettanut meidän perhettämmekin. Sen aiheen rajasin haastattelun ulkopuolelle.
Tuona kesäisenä päivänä elämä näytti aurinkoiselta. Setäni ajama Mikon farmarimersu kaartoi Kangasalan TAP:in eteen iltapäivällä. Hyppäsin kyytiin, ja Esko painoi nastan lautaan. Mikko istui etupenkillä ja etsi sopivaa levyä useamman cd-levyn vaihtajasta. En ollut moista laitetta ennen edes nähnyt ja ihmettelin, miten biisit vaihtuivat vain nappia painamalla. Tomas Ledinin kohdalla Mikko väänsi nupit kaakkoon.
Ajoimme Sahalahdelle Kontulan juhlataloon, jossa Mikolla oli koko perheen konsertti. Autoin kamojen roudaamisessa minkä jaksoin, seurasin valmisteluja ja itse konserttia. Sen päätyttyä lähdimme saman tien jatkamaan seuraavalle keikkapaikalle Tampereen Sokos Hotel Ilvekseen, jonne oli saapunut myös Mikon bändi.
Ennen keikkaa tein varsinaisen haastattelun Amarillo-ravintolassa, kovassa hälyssä ja ihmisten tuijottaessa. Huomasin heti, miten suuri ero oli siihen, että juttelisi haastateltavan kotona olohuoneessa ilman kelloon vilkuilua. Tästä huolimatta saimme parissakymmenessä minuutissa käytyä läpi Mikko Alatalon uran merkittävimmät vaiheet: toimittajaopinnot Tampereen yliopistossa, työn tv-reportterina, läpimurron Maalaispoika oon -rallilla, musiikin teon Mikko Niskasen Ajolähtö-elokuvaan, Syksyn Sävel -voitot ja paluun televisioon Rififi-musiikkiohjelman myötä. Poliittisen uransahan Mikko aloitti vasta kymmenen vuotta myöhemmin, tultuaan eduskuntavaaleissa 2003 valituksi keskustan edustajana.
Lopulta johdattelin puheen mediakritiikkiin, mikä saikin Mikon tilittämään.
— Se on todella hämmentävää. Olen ollut yllättynyt siitä aggressiivisuudesta ja hyökkääväisyydestä, jolla lehdistö on käynyt kimppuuni. Esimerkiksi tämä tyttöystäväjuttu. Siitä yritetään väkisin tehdä juttua ja kiristää sitä. Joka tapauksessa ne joskus tekee jutun, antoi haastattelua tai ei.
Iltalehti oli edellisenä päivänä paljastanut, että Mikolla oli uusi tyttöystävä (nykyinen vaimo Seija Alatalo).
— En puhunut tyttöystävästä mitään, mutta toimittaja hinkusi lisää. ”Onko sulla tyttöystävä?” Ei ole. ”Sut on nähty jonkun vaaleetukkasen naisen kanssa.” No okei, on mulla.
Otimme Mikon kanssa yhteiskuvan ja hän lähti valmistautumaan. Olin ylpeä saadessani toimia lipunmyyjänä hotellin aulassa ennen keikkaa.
Ja taas yksi haastattelu oli purkissa.
SYKSYLLÄ 1995 sain kunniatehtävän toimia valokuvaajana Mikko Alatalon polttareissa. Mikko antoi minulle kalliin kameransa ja pyysi ottamaan kuvia filmiä säästämättä. Lyhtypirtin Viestiin en sillä kerralla tehnyt juttua, mutta otin homman ilolla vastaan.
Polttariseurue kokoontui Tampereen keskustassa. Mukana oli monia paikallisia julkkiksia sekä 7 Päivää -lehti, toimittaja Timo Kiiski kuvaajineen. Sankari itse oli pukeutunut neuvostoliittolaiseen hiippalakkiin ja kädessään hänellä oli kanootin mela.
Mikko istutettiin moottoripyörän sivuvaunuun. Me muut tulimme tila-autolla perässä ja annoin kameran laulaa. Keskustorin kohdalla vastaan tullut mustamaija kiinnitti huomionsa erikoiseen seurueeseen, kaarsi moottoripyörän viereen ja asettui saattueen kärkeen valot vilkkuen.
Määränpää oli nyt jo purettu Jäähovi-ravintola, jossa juhlan kunniaksi järjestettiin koko illan kestävät jamit. Lavalle nousivat kaikki paikalliset musiikkimiehet (naisia ei näissä polttareissa nähty): Matit Puurtinen ja Heinivaho, Kummeli-Heikit Silvennoinen ja Hela sekä paljon muita. No, yksi merkittävä sentään oli poissa. Juice Leskistä paikalla ei näkynyt.
Itselleni polttarit olivat elämäni ensimmäiset. Kilttinä 17-vuotiaana poikana en nauttinut minkäänlaisia alkoholijuomia, vaikka eräs haastateltavistani oli niitä tarjonnut jo vuotta aikaisemmin…
YHTEISTYÖMME Mikko Alatalon kanssa on jatkunut näihin päiviin asti. Parhaillaan työstämme yhdessä hänen elämäkertaansa, jonka on tarkoitus ilmestyä syksyllä 2020.
Mikko Alatalo
Syntynyt Kuivaniemellä 1.5.1951
Asuu Tampereen Pispalassa
Lyhtypirtin Viesti nro 78, 6/1993:
